Wolverine

Wolverine-fanit joutuivat piilottamaan adamantium-kyntensä kyyneleitään niellen vuonna 2009, kun pohjoisten arojen ahmamiehen oma leffa, X-Men Origins: Wolverine, osoittautui tyhjänpäiväiseksi rymistelyksi vailla supersankarille ominaista henkeä. James Mangold koittaa herättää alkuperäisen pedon uudestaan valkokankaalle, tällä kertaa pelkäksi Wolverineksi ristityssä elokuvassa. Vaikka jälki on huomattavasti edellistekelettä parempi, ei hahmon sisintä saavuteta vieläkään kunnolla.

X-Men: The Last Standin jälkimainingeista jatkava Wolverine näkee antisankarinsa erakoituneen muusta maailmasta, kun kuolemattomuuden takaava mutanttikyky tuo tullessaan myös ikuisen tuskan. Demoniensa riivaamana Wolverine saa kuitenkin mahdollisuuden normaaliin elämään, kun vanha ystävä kutsuu hänet Japaniin ja lupaa voivansa riistää häneltä kiroamansa kuolemattomuuden.

Mark Bombackin, Scott Frankin ja Christopher McQuarrien käsikirjoitus pohjautuu oikeaan lähteeseen, vuonna 1982 julkaistuun Chris Claremontin ja Frank Millerin Wolverine-sarjakuvaan. Kolmikon säikeet lainaavat alkuperäisteosta pääpiirteittäin ja keskittyvät luomaan elokuvaan kaksitasoisen rinnakkaiskerronnan. Yhtäältä elokuva seuraa päähenkilönsä sisäistä taistelua kuolemattomuuden kanssa, ja toisaalta tämän kulttuurillista poikkeavuutta luontaisen petonsa ja ympäröivän japanilaisyhteiskunnan traditionaalisen elämäntavan välillä.

Kerronnan paino on tosin hahmon sisäisessä kamppailussa, joka edustaakin elokuvan parempaa antia. 1800-luvun lopulta elämää ja kuolemaa nähnyt Wolverine on vuosiensa summa, kuolematon tappaja, jonka ympäriltä kuolevat lopulta niin murhaajat kuin rakastetutkin. Teemaa ei itsessään lähdetä ruotimaan kovin syvällisesti, mutta se onnistutaan välittämään siitä huolimatta katsojalle onnistuneesti, mistä kuuluu kiitos pääosaa näyttelevälle Hugh Jackmanille sekä tämän uniin tunkeutuvan Jean Greyn tulkki Famke Janssenille.

Kuolemattomuuden painolastia tarkkaillaan lisää riistämällä se hahmolta kokonaan pois. Lähestulkoon koko elokuvan ajan Wolverine matkaa ilman regeneraatiomutanttikykyä, minkä kautta tarinaan pyritään tuomaan kuolevaisuuden ominaispiirteitä: haavoittuvuutta, turvattomuutta ja tuen tarvetta. Toki elokuvan – vieläpä Wolverinen oman – ollessa kyseessä moiset piirteet jäävät lähinnä sivuviitteiksi, eikä katsojalle synny juurikaan tunnetta, etteikö tappavista tilanteista selvittäisi naarmuitta. Lähinnä inhimillisyyttä käytetään hyödyksi esiteltäessä Tao Okamoton tulkitsema rakkaudenkohde, Mariko Yashida.

Maltillisemmasta juonirakenteesta huolimatta elokuva ei ole unohtanut sävyttää seesteisempiä kohtauksia asiaankuuluvalla toiminnalla. Sen sijaan Mangold on kadottanut kyntensä tarjoillessa rainansa pilteille sopivana. Verisyys ei yleisesti ottaen ole mikään itseisarvo, mutta Wolverinen kohdalla se on oikeastaan edellytys saavuttaakseen hahmonsa todellisen sielun. Toki alemmillakin ikäluokilla on mahdollista päästä lähelle Loganin ydintä, kuten X2 hetkittäin todisti, mutta tässä tapauksessa raina muistuttaa suurimmaksi osaksi liian kliinistä – liian sivistynyttä – versiota ikonisesta supersankarista.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toimintakohtaukset olisivat täysin menetettyjä. Monet kohtaamiset ovat erinomaisen hyvin rytmitettyjä ja hyödyntävät kulttuurien tuomia eroavaisuuksia taidokkaasti myös piristääkseen kerrontaa. Samurai-kuvioita olisi voitu tosin himmailla aavistuksen verran lisää, sillä länsimaalaiset elokuvantekijät osaavat harvoin kuvata sitä järin mielekkäästi. Loppua kohden otteessa on lisäksi havaittavissa pientä lipsuntaa, eikä jokusen minuutin saksiminen olisi haitannut rakennetta lainkaan.

Wolverine on askel oikeaan suuntaan kuvatessaan kuolemattomuudella kirottua antisankaria. Elokuva ei aivan tavoita hahmon eläimellisyyttä, mutta se onnistuu kaappaamaan palan siitä tuskasta, minkä iättömyys jättää jälkensä. Tosin siitä huolimatta rainan säväyttävin kohtaus tapahtuu vasta lopputekstien jälkeen.