Prey

Predator on yksi ikonisimmista elokuvahistorian hirviöistä, mutta valitettavasti monsulle ei ole tehty oikeutta sitten ensidebyytin vuonna 1987. Yrityksiä on tosin riittänyt liiaksikin asti. Nyt metsästysonnea haetaan taas kertaalleen, mutta tällä kertaa metsästäjä häivytetään suosiolla saaliiksi. Erinomaisen 10 Cloverfield Lanen ohjanneen Dan Trachtenbergin uusi Prey lupaa palauttaa Predatorin juurilleen, ja silkan mainosjupinan sijaan väitteelle on jopa hieman katetta.

Patrick Aisonin luoma käsikirjoitus sijoittuu edeltäjistään poiketen 1700-luvun alkuun. Nykypäivän machoilusta on siirrytty siten Yhdysvaltain alkuperäiskansan tiipeihin, mutta juonikuvio itsessään on pysyneet melko samankaltaisena. Pienen comanche-heimon metsästäjät pääsevät uuden saaliin jäjille, mutta pian heille paljastuu, ettei metsästettävä olekaan tästä maailmasta – saati edes saalistettuna.

Yksinkertaista premissiä tosin avataan aavistuksen laveammaksi juonen seuratessa Amber Midthunderin esittämää Narua, joka haluaa yhteisön perinteistä poiketen seurata metsästysviettiään. Muut heimolaiset eivät luonnollisesti tunnusta Narun kiinnostusta, vaan ivaa ja väheksyy tämän taitojaan. Käsikirjoitus työntääkin katsojan nokkaa paikoin turhan kovakouraisesti kohti Sanomaa™, kun kohdattavat hahmot ovat vähän liian stereotyyppisiä ilmestyksiä. Tunnelma ei onneksi tästä liiaksi vesity, ja Midthunderin vakuuttavalla roolisuorituksella on niin ikään vaikutusta asiaan.

Näyttelijän esittämä Nara on muutoinkin käsikirjoitettu elokuvan mielenkiintoisimmaksi ja ylipäätään vähänkään syvällisemmäksi hahmoksi. Nokkela ja osaava nainen hallitsee niin jäljityksen kuin rohdotkin, jotka osoittautuvat kriittisiksi Predatorin saapuessa kuvioihin. Toisin kuin alkuperäisessä Predatorissa hahmo on tässä vaiheessa jo useammalle katsojalle tuttu, eikä monsterin paljastusta pitkitetä samaan tapaan piinaavasti viimeiseen saakka. Hiljalleen kiristyvän trillerin sijaan Prey onkin likempänä puhdasta toimintaa.

Ja Trachtenberg lähtee rymistelemään eteenpäin jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Preyn polkaistaessa vauhdin käyntiin meno tuntuu samanaikaisesti uudelta ja valitettavan tutulta. Vuosisatojen takainen miljöö lupaa aluksi hyvää, sillä Predator-mytologia sekoitetaan osaksi alkuperäiskansojen kansantarustoa ja metsästys nousee asiaankuuluvasti pääosaan. Metsästettävän rooli vain muuttuu tarinan edetessä puolin ja toisin – aivan kuten alkuperäisessä. Juoni lähtee vain pian alun jälkeen poukkoilemaan vähän liiaksi ympäriinsä, eikä simppeli premissi enää riitä kehittäjille. Mukaan tuodaan käytännössä täysin tarpeettomia – ja räikeän ylitypistettyjä – uudisasukkaita sekä erämaan villieläimiä, joiden funktio jää lopulta toimintarataksen rasvaajaksi.

Toiminta kulkee kaiken lisäksi käsikirjoittajien ehdolla, mikä latistaa kohtaamisten ja ennen kaikkea hahmojen painoarvoa. Kun elokuva itsessään on käytännössä pelkästään yhdestä tykityksestä toiseen siirtymistä, niiltä olisi toivonut kerronnallista merkitystä hahmonkehityksen kannalta. Ja ne harvat opitkin ovat pitkälti lainoja aiemmista osista.

Onnekseen toiminta itsessään on silti viihdyttävää katsottavaa, eikä verellä läträämistäkään ole suotta säästelty. Prey ei kokonaisuutena tarjoa suoranaisesti mitään järin uniikkia, ja tekijät itse ovat vähän liian mieltyneitä Predatorin näkymättömyyteen, mutta miljöön tuomat rajoitteet ovat mukavan piristävä lisä. Kun tuhansia luoteja tyhjyyteen sylkevät minigunit siintävät vielä kaukaisessa tulevaisuudessa, keihäin ja jousin käytävä taisto ylivoimaisesti kehittyneempää muukalaista vastaan on aavistuksen kiintoisampi.

Harmillisesti 1700-luvun miljööstä ei oteta siltikään riittävästi irti. Preyn tärkein anti on tosin antaa puheenvuoro nimenomaan comancheille, mikä on kunniallinen saavutus tämän kokoluokan leffassa. Se on samalla leffan selkeästi kiintoisinta antia. Kun fokus siirtyy muun ajankuvan ikuistamiseen, Aison tiputtaa kuvitteellisen pallon nopeasti. Karikatyyriset roistot eivät juuri peilaa tai tuo sanottavaa, vaan olisivat yhtä hyvin voineet jäädä piilosallekin. Visuaalisesti Prey yrittää puolestaan ammentaa jossain määrin The Revenantia, mutta muutamista perin näyttävistä otoksista huolimatta Trachtenberg tai kuvaaja Jeff Cutter eivät ole Emmanuel Lubezkin kaliiperia – lähelläkään.

Prey on silti kokonaisuutena varsin menevä raina, ja lähes sysisurkean leffasarjan joukossa se nousee jopa yhdeksi sen parhaimmista osista. Paluu yksinkertaisen metsästyksen ympärille on oikea peliliike ja miljöö herkullinen, mutta täyttä potentiaalia niistä ei onnistuta lunastamaan. Viihdearvon kannalta Trachtenberg tietää onneksi mistä naruista vedellä, jotta katsoja pysyy kiinnostuneena television ääressä.