Äidin toive

Suomalaisen miehen sielunmaisemaa Miesten vuorossa tarkastellut Joonas Berghäll siirtää kameransa seuraavaksi naisiin ja tarkemmin ottaen äiteihin. Uusimmassa dokumentissaan Äidin toive ohjaaja laajentaa otantansa kuitenkin kotimaamme ulkopuolelle ja seuraa kymmentä eri naista ympäri maailmaa – ja sen lähiavaruudessa – aikeinaan määritellä äitiyden syvin olemus.

Alkujaan naisten oikeuksista elokuvaa suunnitelleen Berghällin uutukainen käyttää äitiyden löyhää sidettä yhdistäessään kymmenen naisen tarinat toisiinsa. Kymmenikön takana olevia teemoja ei sen tarkemmin elokuvassa kuitenkaan määritellä, vaan ydinkysymykset – tai toiveet – välitetään suoraan katsojalle kohtausten kautta. Yksi haluaa lapsellensa parempaa elämää, toinen kaipaa Maahan jäänyttä poikaansa ja kolmas toivoisi olevan enemmän läsnä. Toiveet ovat tuiki universaaleja mutta samalla kovin itsestään selviä. Niiden dokumentoimiseen ei koe tarvetta, vaikka ne paikoin emotionaalisia ovatkin.

Tunnelatausta pyritään lypsämään lähes jokaisen kohtalon kautta. Osa naisista vilahtaa ruudulla vain sen verran, että ovat ennättäneet kertoa oman tilityksensä, minkä jälkeen kyseinen henkilö unohdetaan lähes tyystin. Mukaan on tunnuttu valitun vain kaikkein kipeimmät palat, minkä seurauksena monet kohteista jäävät käsittelyltään pinnallisiksi. Dokumentoitaviin ei saa kunnollista tarttumapintaa, eikä äitiyttä onnistuta purkamaan laajalti auki ainoastaan näiden yksittäisten hetkien kautta.

Äidin toive onkin hyvin epätasainen kokemus, jota vahvistaa ohjaajan alkuperäisten mieltymysten hiipiminen tuotantoon. Dokumentin antoisinta antia ovat äidit, joiden kohtalot sivuavat ihmisoikeusrikkomuksia. Nepalilaisen yksinhuoltajaäidin toive lastensa paremmasta tulevaisuudesta koulutuksen kautta jää auttamattomasti sivurooliin naisen kertoessa omasta lapsuudestaan kulttuurille traditionaalisen pakkoavioliiton, naisten koulutuksen eväämisen ja näiden myötä hilkulla olleen itsemurhan kautta. Samoin käy myös amerikkalaisäidille, joka on odottanut jo 13 vuotta saadakseen syyttömänä vangitun poikansa elinkautisesta vapauteen, tai lapsuudessaan hyväksikäytetylle suomalaistytölle. Heidän kokemat vääryydet herättävät katsojassa tunteita ja ajateltavaa, eikä niinkään dokumentin yleisempi äitiyden teema. Valitettavasti kumpikaan ei saa dokumentissa kuitenkaan hirveän syvällistä käsittelyä.

Berghäll onnistuu silti pääsemään jälleen likelle kohteitaan, jotka avautuvat kipeistä aiheistaan kameran läsnä ollessa yllättävän avoimina. Eikä suojausten murtamiseen tarvittu tällä kertaa edes kirjaimellista riisuutumista saunojen lauteilla. Osa haastateltavista nouseekin selkeästi muita mielenkiintoisemmiksi ja avoimimmiksi, mikä herättää samalla kysymyksen, olisiko aiheesta saatu paljon enemmän irti hieman tiukemmalla fokuksella. Valitusta kymmeniköstä oikeastaan vain muutama onnistuu nyt valaisemaan äitiyttä pintapuolta hivenen syvemmälle, ja kyseiset henkilöt ovat juuri heitä, jotka jakavat tuntojaan muita auliimmin kameralle.

Äidin toive yrittää tehdä äideille saman kuin Miesten vuoro teki miehille. Valitettavasti epätasainen ja ympäriinsä paisuva kokemus keskittyy vähän liiaksi lypsämään katsojilta kyyneliä ja liian vähän pureutumaan itse aiheeseen, jotta se nousisi lopulta äitiyden olemuksen purkavaksi teokseksi.